Tarinan kirjoittanut Antti Kolu, Juhani Räsäsen haastattelun pohjalta
Lapsuus Kanavuoressa ja Niitynpäässä
Olen syntynyt Laukaassa, josta perhe muutti Kanavuoren varikolle ollessani kolmi- nelivuotias. Ensimmäinen asuinpaikka sijaitsi Hiidenlahden rannalla parakissa. 1950-luvun lopulla muutimme Kanavuoren ABC- huoltoaseman takana olevalle mäelle, jossa naapurina oli Osuuskauppaliike Vaajalan myymälä. Paikka jäi varikon laajennuksen alle ja 1963 muutimme Niitynpäähän SOK:n vuokra-asuntoon. Viikin Reinon porukka asui alakerrassa ja me yläkerrassa. Isä kuoli, kun olin 12-vuotias. Myöhemmin sain isäpuolen. Perheeseemme kuuluivat myös kolme veljeä.
Kansalaiskoulusta SOK:n ammattikouluun
Kävin Kanavuoren kansakoulua 5,5 vuotta, Vaajakummun kansakoulua ½ vuotta ja kaksi vuotta kansalaiskoulua vanhassa puukoulussa, joka sijaitsi nykyisen Jyväs-Marinen liiketilan kohdilla. Kansalaiskoulun jälkeen 1966 pääsin SOK:n nelivuotiseen teollisuusammattikouluun metallipuolen sähköosastolle. Koulu alkoi elokuun puolivälissä. Aluksi opiskeltiin neljä kuukautta teoriaa koulun tiloissa Naulatehtaalla. Itsenäisyyspäivän jälkeen siirryin voimalaitokselle sähkötöihin ja ammattimiesten avuksi. Lastulevytehdas oli palanut toukokuussa 1966. Tehtaalta pelastuneita laitteita ja moottoreita huollettiin siltä varalta, että niitä tarvittaisiin uudella valmisteilla olleella lastulevytehtaalla. Myös sähkökaapistoja tehtiin uudelle tehtaalle. Kevään aikana päästiin myös lastulevytehtaan rakennustöihin mukaan. Opastajanani toimi muun muassa Tapio Hartikka. Välillä käytiin voimalaitoksella käämimässä vioittuneita ja palaneita sähkömoottoreita. Voimalaitoksella oli oma käämimisosastonsa, jossa korjattiin isojakin moottoreita. Ammattikoulun opiskeluajasta suurin osa oltiin käytännön töissä ammattimiesten apuna ja ohjauksessa SOK:n eri tehtailla.
Ensimmäinen työpaikka Sokopan lastulevytehtaalla
Armeijan suoritin 1970 - 1971 Tikkakosken lennostossa. Armeijasta päästyäni elämäni vakiintui, kun menin 1971 naimisiin ja aloitin työt SOK:n uudella Sokopanin lastulevytehtaalla. Poika perheeseemme syntyi 1971. Sokopanin tehdas pyöri kolmessa vuorossa. Tehtiin teollisuussähköasennuksia tehtaan sisällä ja pidettiin tehdas pyörimässä. Tehdas toimi liukuhihnaperiaatteella; jos yhteen koneeseen tuli vika niin koko tehdas pysähtyi. Johtajat kiirehtivät korjaustöitä ja laskivat, että montako markkaa linjaston seisokki maksaa.
Lastulevyteollisuus Vaajakoskella lopetettiin 1981 ja koneet purettiin. Ylimestari Jalmari Thuren kysyi minulta, että lähdenkö Kolumbiaan kasaamaan koneita, jos ne saadaan myytyä? Ei tullut kauppoja. Tuotantohalleista purettiin 1990-luvun alussa myös puristimet ja tilat otettiin varastokäyttöön.
Työpaikka siirtyi voimalaitokselle
Lastulevytehtaalla työskennelleistä sähkömiehistä kolme siirtyi 1981 vanhoina työntekijöinä voimalaitoksen valvomoon ja osa sähköpajaan, joka hoiti sähkötöitä eri tehtailla. Itse siirryin valvomoon, josta tilapäissopimuksilla työllistettyjä joutui pois.
Voimalaitoksen valvomossa töitä tehtiin kolmessa vuorossa ja paikalla oli aina kaksi miestä. Toimintaa automatisoitiin ja kesällä 1983 toinen työvuoron mies jäi pois. Ylimääräiset, esimerkiksi Lehtosen Kaino ja Lehtosen Kauko, pääsivät eläkeputkeen. Töihin jäivät minun lisäkseni Wireniuksen Arvo, Sahisen Jari, Malinin Martti ja Postin Mikko. Jatkuva kolmivuorotyö vaati nämä viisi miestä. Se toimi siten, että yksi oli lomalla, yksi vapaalla ja kolme vuoroissa - aamulla, illalla tai yöllä.
Vuonna 1984 SOK myi voimalaitoksen Suur-Savon Sähkö Oy:lle. SOK:n aikana Mäkisen Kaarlo toimi sähkölaitoksen ja voimalaitoksen johtajana. Hän istui voimalaitoksen yläkerrassa johtajan huoneessa. Siipolan Pentti toimi sähkömestarina eli työnjohtajana kaikille SOK:n sähkötöille. Suur-Savon Sähkön aikana Vaajakoski siirtyi Lievestuoreen toimipisteen alaisuuteen.
Vuonna 1990 valmistus automatisoitiin siten, että käyttöä ryhdyttiin ohjaamaan Mikkelistä. Paikalliset valvontatehtävät loppuivat ja Aution Karin kanssa jäätiin päivätyöläisiksi. Mikko Posti oli myös päivätöissä ja hänen tehtävänään oli voimalaitoksen huolto. Mikko jäi eläkkeelle 1996. Muusta porukasta Aaltosen Mauno, Wireniuksen Arvo ja vähän myöhemmin Sahisen Jari lähtivät Lievestuoreelle Suur-Savon Sähkön toimipisteeseen. Siellä he rakensivat sähköverkkoja, korjasivat ja vikapäivystivät. Olivat aina valmiudessa.
Voimalaitostyön lisäksi olin mukana päivystyksessä vuodesta 1990 alkaen. Jos vika ilmeni, niin sekä Vaajakoskelta että Liepeeltä lähti miehet pylvästöihin. Pylvästöitä ei saanut tehdä yksin, piti olla aina kaveri mukana. Sitä tehtiin korvausta vastaan työsopimukseen kirjattuna tehtävänä noin joka neljäs viikko vapaa-ajalla.
Vuonna 2001 työparini voimalaitoksella vaihtui. Aution Kari jäi sairaseläkkeelle ja Kososen Pekka Savonlinnasta sai siirron Vaajakoskelle. Pekka vaihtoi Lievestuoreen toimipisteeseen 2006-2007 ja hänen tilalleen tuli nuori mies Mikko Manninen. Siirryttyäni eläkkeelle Mikko jäi tehtävään. Työpariksi hänelle palkattiin Kekon Timo, joka aloitti harjoittelun voimalaitoksella jo ennen eläkkeelle siirtymistäni.
Aloitin työt ammattikoululaisena 1966 ja eläkkeelle siirryin voimalaitoksen tehtävistä 2013. Työurani SOK:lla ja Suur-Savon Sähköllä kesti yhteensä 46 vuotta.
Työtehtäviä ennen ja jälkeen tietokoneiden
Voimalaitostyö ennen tietokoneaikaa eli vuoteen 1990 saakka oli mukavaa. Ei koettu fyysisiä rasituksia. Valvottiin vaan että sähköä tulee. Tunnin välein kirjattiin kilovattimittarista valmiille arkille tiedot valmistetusta sähkön määrästä (sen hetkinen teho). Vesimäärä kirjattiin tunneittain ja vuorokautinen keskivirtauma saatiin laskelmien keskiarvosta. Laskelmat täytyi ilmoittaa Keski-Suomen Ympäristöpiirille, valvovalle viranomaiselle. He tarkastivat, että toimittiin juoksutussäännön mukaan. Leppäveden juoksutussääntö, jolla pyritään luonnonmukaiseen veden korkeuteen, oli hyväksytty Itä-Suomen vesioikeudessa joskus 1960-luvun alussa. Veden korkeudelle oli määrätty ylä- ja alarajat. Vettä ei siis saanut ajaa miten sattuu. Jos vettä tulee enemmän kuin voimalaitoksesta voidaan päästää läpi, niin joudutaan avaamaan vanhan voimalaitoksen luukkuja.
Kuukausittain tehtiin raportti siitä, paljonko sähköä oli tuotettu. Tuotannon määrä saatiin laskemalla pöytälaskimella tuntiarvioista vuorokauden keskiarvo. Tarpeen mukaan koneita säädettiin ja juoksutusta pienennettiin tai isonnettiin. Huomioon oli otettava tehtaiden tarpeet ja se, että vuorokauden eri aikoina sähköstä sai eri hinnan. Vedenjuoksutus piti tasata juoksutussäännön mukaiseksi ennen vuorokauden vaihtumista.
Vuodesta 1990 lähtien tietokoneet ovat laskeneet kaiken. Ne tietävät yläveden korkeuden ja alaveden korkeuden. Osaavat laskea, että tästä putouksesta tulee noin paljon vettä. Kaikille kolmelle koneelle erikseen. Tarvitsee vain tietää anturoiden ilmaisema putouskorkeus ja generaattorin tuottama teho niin tietokone laskee voimalaitoksen läpi kulkeneen vesimäärän ja säätää juoksutuksen oikeaksi.
Sukelluspuku museoon
Suur-Savon Sähkön 50-vuotis juhlia vietettiin 1998 Vanhalla Voimalalla. Aution Karin kanssa laitettiin esille sukelluspuku ja toimistopöytä, jonka päällä aseteltiin erilaisia toimistotyössä tarvittavia esineitä. Sukelluspuku vietiin Kissakosken sähkömuseoon Hirvensalmelle.
Museopuvussa sukelluksia suoritti 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa Paavo Pajuriutta ja hänen jälkeensä Pentti Kosunen, joka oli saanut armeijassa sukelluskoulutuksen. Kosusen jälkeen tehtävää hoitivat uudenaikaisemmin välinein palokunnan sukeltajat, muun muassa Laitisen Eero ja Toivarin Jussi ja Markku. Myöhemmin Suur-Savon Sähkön sukellustehtävistä Vaajakoskella on vastannut Markun poika Jukka, jolla on oma sukellusfirma. Hän oli mukana esimerkiksi vanhan voimalan korjauksessa ja on puhdistanut vuosittain voimalaitoksen fälppiä. Sama firma on tehnyt myös muutaman vuoden välein vedenalaisen patotarkastuksen, josta laaditaan viranomaisraportit. Voimalaitoksen henkilökunta suorittaa puolestaan vuosittain veden pinnan päällisen patotarkastuksen. Käyhkön Kari on patovastaava.
Voimalaitoksen sukellustehtävissä 1950- ja 1960-luvuilla käytetty sukelluspuku apulaitteineen.
