Alkuperäinen julkaisu: Oma Väki-lehti 10/1954 (nimimerkki Rep.)
Vaajakosken vesivoima-aseman yläpuolelle, turbiiniaukkojen suojana olevien rautavälppien eteen, kasautuu aina uittokauden kuluessa niin paljon uponneita tukkeja, että ne huomattavasti haittaavat vedenjuoksua turbiineihin. Syksyllä, kun uitto on päättynyt, suoritetaan näiden uppopuiden poistaminen. Koska veden syvyys turbiiniaukkojen edessä on noin 8-9 metriä, on puitten nostaminen melko vaikea tehtävä. Vaikka vesivoima-aseman sillalle ajetaankin kaivinkone, joka yhteen purevilla leuoillaan koettaa ”sukeltaa” tukkeja syvyydestä, ei sillä yksinään saada kuin osa niistä nousemaan. Tarvitaan erikoismiestä, joka menee ”paikan päälle” katsomaan miten ne puut siellä pohjassa oikein ”makaavat” ja miten ne parhaiten saadaan sieltä nousemaan. Silloin pukee sukeltajamme Väinö Pajuriutta ”sotisovan” päälleen ja vaipuu verkalleen syvyyteen. Pian alkaakin puu toisensa jälkeen nousta kuiville, pohja puhdistuu ja vesi pääsee taas juoksemaan turbiineihin juuri siten kuin viisaat insinöörit ovat sen suunnitelleet.
Sukeltajan työ on varsin mielenkiintoista, ainakin siitä päätellen, että vaajakoskelaisia sunnuntaikävelijöitä on aina runsaasti vesivoima-aseman liepeillä seuraamassa hänen työskentelyään. Kun katselijalle selviää kuitenkin väin päällisin puolin – ja osittain ei ollenkaan – se, miten tuo varsinainen sukeltaminen oikein tapahtuu, haimme käsiimme sukeltaja Väinö Pajuriutan hänen jokapäiväisestä työstään sähköosaston linjarakennusryhmässä ja teimme hänelle muutamia sukeltajan ammattia koskevia kysymyksiä.
Kuinka paljon nuo teidän sukeltajavarusteenne painavat ?
Miehellä on niissä tosiaankin aivan tarpeeksi kantamista, sillä lyijypainot, joista toinen on selässä ja toinen rinnan päällä, painavat yhteensä 44 kolia. Kenkäparin paino on 25 kiloa ja kun niiden lisäksi lasketaan kypärä ja kumikankainen suojapuku, lienee varusteitten yhteispaino siinä 100 kilon vaiheilla.
No sellainen paino niskassaan mies painuu varmasti kuin kivi pohjaan.
Kyllähän sitä painuisi, jos haluaisi, mutta ei ole sukelluspuvun sisällä olevalle oikein miellyttävää. Tuollainen nopea putoaminen 10 metrin syvyyteen lyö helposti korvat lukkoon ja jos se tapaphtuu vieläkin syvemmälle, saattaa siitä olla seurauksena jalkojen halvaantuminen. Parasta siis on laskeutua pohjaa kohti hitaasti, kun vauhdin säännöstely on kerran mahdollista. Kun kypärän lasinen kasvoluukku kierretään kiinni, loppuu silloin välitön hengitysyhteys ulkoilmaan ja sen jälkeen on hengitettävä letkua pitkin pumpattua ilmaa. Liikailman pois päästämiseksi on kypärässä pään oikealla puolella jousella sulkeutuva venttiili, joka avautuu, kun päällä painaa sen nastaa. Pohjaan laskeuduttaessa on varattava, venttiiliä hyväksi käyttäen, sukelluspukuun ja kypärään juuri sen verran ilmaa, että hidas laskeutuminen pohjaa kohti tapahtuu. Tätä venttiiliä aika ajoin painamalla voi sukeltaja säätää oman painonsa niin, että hän kykenee työskentelemään joko pohjassa tai jossakin pohjan ja vedenpinnan välillä.
Miten muuten liikkuminen ja työnteko sujuvat siellä veden alla ja näkeekö siellä edes riittävästi ?
Eihän se liikkuminen siellä sukelluksissa tosiaankaan kovin helppoa ole. Sitä on yritettävä vain vähän niin kuin vetämällä eteenpäin. Jos sattuu olemaan ”työpaikan lattia” kovin mutainen, ei silloin auta ollenkaan seistä jaloillaan, on kuljettava ihan ryömimällä, ettei painu lietteeseen. Samalla on pidettävä suunta tarkasti selvillä, sillä helposti siellä eksyy, kun näkyvyys on kerrassaan heikko. Tässä vesivoima-aseman edessä, jossa on 8-9 metriä vettä näkee käsilampulla siinä puolitoista metriä ja ”työpaikkavalaisin”, joka on kiinteä suunnistusvalo, näkyy punaisena pallona noin 5 metrin etäisyyteen.
